Vaivaistalon vaiheita

VAIVAISTALOSTA PONNISTETTIIN HYVINVOINTIYHTEISKUNTAAN

Siltamäkeläisille tuttu palvelutalo oli alun perin vaivaistalo. Se tunnettiin myös nimellä köyhäintalo, ”fattiggård”. 1920-luvulla nimi vaihtui lakiuudistusten myötä kunnalliskodiksi, myöhemmin hoitokodiksi, huolto- ja tukikodiksi, palvelukodiksi ja viime vaiheessa palvelutaloksi.

Vaivaistalot edustavat 1800-luvun lopulla ensi askeleitaan ottanutta sosiaalipolitiikkaa. Tuolloin ei ollut eläkkeitä, työttömyys- ja sairausvakuutuksia, lapsilisiä, toimeentulotukea tai muita hoitotukia. Tuohon aikaan huonoimmassa asemassa olleista ihmisistä huolehti perhe, lähiyhteisö ja kirkko. Huolenpito perustui yleensä armeliaisuuteen, perheen osalta sukulaisuuteen. Kirkon piirissä köyhien avustamista pidettiin osoituksena vanhurskaudesta ja sen uskottiin parantavan antajan mahdollisuuksia viimeisellä tuomiolla.

1800-luvun puoliväliin asti kestäneen jakson aikana perinteinen talonpoikainen lähiyhteisö ja kirkko vastasivat vaivaishoidosta. 1500-luvulta alkaen kaikkialla Euroopassa laajeni tapa käyttää pakkotyötä irtolaisuuden vastaisessa taistelussa. Pakkotyölaitosten avulla työkykyiset köyhät (irtolaiset) pyrittiin erottamaan työkyvyttömistä (vaivaiset). Vain vaivaisille haluttiin antaa apua, vaikka kerjuuluvan muodossa.

Ensisijaisesti apua antoivat sukulaiset. Siltä varalta, että suvusta ei ollut auttajaksi, oli kehitetty erilaisia tukimuotoja: Kirkolla oli keskiajalla hoitolaitoksia, jota kutsuttiin hospitaaleiksi. Valtio alkoi nimellisesti ylläpitää hospitaaleja 1500-luvun alkupuoliskolla, mutta käytännössä köyhäinhoito jäi seurakuntien harteille. 1700-luvulla hospitaalit muuttuivat varsinaisiksi sairaaloiksi. Niissä ei enää hoidettu ainoastaan köyhiä ja vanhuuden heikentämiä.

Autonomian ajan loppupuolella takana olivat vaikeat vuodet. 1860 luvun suuret nälkävuodet ovat (toistaiseksi) viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi Länsi-Euroopassa. Lyhyessä ajassa, vuosina 1866-1868 , Suomen alle kaksimiljoonaisesta kansasta kuoli 270 000 henkeä. Näistä kuolemista noin 150 000 oli ylimääräisiä, nälän ja nälkäkriisiin liittyneiden kulkutautien aiheuttamia. Pahimpana vuonna 1868 kuoli noin 8 prosenttia väestöstä.

Köyhä väestö lähti vaeltamaan ja siirtyi joukoittain pois kadon pahimmin vaivaamilta alueilta kohti rannikkoseutuja, kaupunkeja, etelää ja Venäjää. Arvioidaan, että 100 000 suomalaista lähti kerjuulle. Vaeltelua pidettiin erittäin ongelmallisena ja sen estämiseksi otettiin käyttöön monenlaisia keinoja.

Tärkeä syy vaivaistalojen perustamisessa kerjuun kitkemisen ohella oli myös huutolaislasten asema. Sitä pidettiin häpeällisenä. Toisaalta nyky-yhteiskunnan sosiaalipalvelujen kilpailuttaminen ei ajatuksellisesti ole kovinkaan kaukana 1800-luvun huutokaupoista.

Suomessa oli 1800-luvulla voimassa järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Lasten lisäksi myytiin myös vanhuksia, sairaita tai kehitysvammaisia.

Huutokauppa järjestettiin perinteisesti viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta. Järjestelmä oli Suomessa yleinen varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina, kunnes se lopetettiin virallisesti vuonna 1923 voimaan tulleen köyhäinhoitolain myötä. Tästä huolimatta viranomaiset järjestivät huutokauppoja vielä 1930-luvulla, koska lain valvonta oli lähes olematonta. Vaivaistaloissa asui siis myös lapsia, myös Siltamäessä.

Nälkävuodet ja vaeltavat kerjäläisjoukot kuten myös orjakauppaa muistuttava huutolaislasten kohtalo loivat otollisen hetken köyhäinhoidon järjestämiseksi. Tuolloin Lohjan kirkkoherran poika, tuore rautatieinsinööri Gustav Adolf Helsingius päätti anoa senaatilta matkarahaa tutustuakseen vaivaistalojen toimintaan Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Saksassa. Hän sai merkittävän apurahan ja hänestä tuli Suomen ensimmäinen ”Vaivaishoidontarkastelija”.

Hän ajoi voimallisesti pohjoismaissa yleistynyttä vaivaistalomallia, johon sisältyi maanviljelys ja karjanhoito. Ajatus oli, että hoidokit ansaitsevat elantonsa tekemällä maatalon töitä vaivaistalossa. Juuri siksi Siltamäessäkin on upea miljöö, johon kuuluvat 1889 valmistunut, lähes kartanomainen päärakennus ja myöhemmin rakennetut sairaala, leipomo, viljasiilo ja navetta sekä ympärillä jäänteet viljavainioista.

Seuraavissa blogeissa käsitellään vaivaistalon perustamista, ensimmäisen johtajan lyhyttä työuraa, vaivaistalon arkea, vaivaishoidon tarkastelijan, G. A. Helsingiuksen toimia, huutolaislapsikysymystä, vaivaistalon Pollen joutumista talvisotaan jne.

Lähteitä:

· Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: suomalaisten sosiaalisen turvan historia

· Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet

· Juhani Aho: Orjamarkkinat

· Aikakauskirja Duodecim: Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia