Siltamäen vaivaistalon perustaminen

SILTAMÄEN VAIVAISTALON PERUSTAMINEN

Helsingin pitäjän kunnallisvaltuusto päätti hankkia vaivaistaloa varten tontin Hämeen maantien varrelta Siltamäestä, Keravanjoen itärannalta vuonna 1886. Myyjä oli rusthollari Karl Kyrklund. Rakentamista valvomaan ja johtamaan perustettiin komitea, jonka kokoonpano kuvaa hyvin sen ajan yhteiskuntaa. Siihen valittiin J. A. Eklund, K. Träskman, A. Kawaleff, Waldemar von Essen, A. W. Eklund, J. F. Lindroos ja Johan Bergbom. Valtiopäivämies von Essen isännöi Malminkylän kartanoa, jossa nykyään toimii Malmin Khrisna-temppeli, aikaisemmin Malmin Virkistyskeskus. Alexis Kawaleff omisti tuolloin Tuomarinkylän kartanon. Hän menehtyi pian valintansa jälkeen ja tilalle valittiin Carl Ehrnrooth, Backaksen kartanon omistaja. Johan Bergbom omisti Herttoniemen kartanon. Myöhemmin, vuonna 1918 hänet ammuttiin oman kotinsa ruokapöydän ääreen punaisten tullessa etsimään aseita kartanolta.

Vaivaistalon rakentamisesta järjestettiin tarjouskilpailu. Sen voitti 37-vuotias Emil von Schantz. Hän isännöi tuolloin parinkilometrin päässä olevaa Tapanilan kartanoa. 1900-luvun alussa tapaninvainiolaiset oppivat tuntemaan sen kapteenskantalona. Talosta on enää kivijalka jäljellä. Erikoisena yksityiskohtana on syytä mainita hänen aluksensa, höyrysluuppi ’Liana’. Se liikennöi kesällä 1889 Vantaanjokea pitkin välillä Vanhakaupunki – Siltamäki – Haltiala. Liikenne ei ilmeisesti ollut kannattavaa, koska Liana liikennöi vain yhden kesän. Lianan asiakkaista lehtitieto mainitsee itsensä vt. kenraalikuvernöörin. Tuohon aikaan vv. 1881–1897 kenraalikuvernöörinä toimi kenraali Fjodor Heiden. Lehteen raportoinut Gertrud käytti vain ilmaisua ’hans exlens t.f. generalguvernören’, joka oli matkannut Lianalla Haltialaan, mutta kirjoittaja ei mainitse p.o. vt. kenraalikuvernöörin nimeä (Folkwännen 24.8.1889).

Uudestaan matkustajaliikennettä yritettiin vuonna 1896, nyt Edith-höyrysluupilla Tolkinkylän ja Vanhankaupungin välillä, tavoitteena saada vaihtoyhteydellä helppo pääsy edelleen Vanhastakaupungista Katajanokan kanavan kautta Kauppatorille. Aftonposten 1.9.1896 piti idyllisenä, että pienen höyryveneen perämiehenä toimi koneenkäyttäjän 16-vuotias tytär.

1890 luvulla von Schantz edusti aatelistoa valtiopäivillä.

Vaivaistalon piirustukset tilattiin arkkitehti, paroni S. Gripenbergiltä. Hän oli intohimoinen fennomaani, tuolloin rakennushallituksen pääjohtaja. Hän suunnitteli mm Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talon 1890 ja oli mukana mm Säätytalon suunnittelukilpailussa ja toteuttajan valinnassa.

Tarvittavat rakennussuunnitelmat ja johtosääntö hyväksyttiin kunnallisvaltuuston kokouksessa joulukuussa ensimmäisenä päivänä1887. Itse vaivaistalo valmistu seuraavana vuonna valtion lainan, kunnan ottaman vekseliluoton ja makasiini- ja maantiekassoista nostettujen varojen avulla. Rakentamiskustannukset olivat 19 640 mk ja vastasivat suurin piirtein yhden vuoden köyhäinhoitomenoja.

Laitokseen kuului asuinrakennuksen lisäksi ryhmä talousrakennuksia, joiden joukossa oli leipuritupa, navetta ja sikala.

Vaivaistalo rakennettiin pohjoismaisen esimerkin mukaisesti kuin maatila. Ajatus oli, että asukkaat huolehtivat elämästään itse ja hankkivat työllään oikeuden asua kunnan vaivaistalossa. Köyhäinhoidon kustannukset kasvoivat rivakasti ja pohjoismaisen mallin uskottiin vähentävän köyhäinhoidon kustannuksia.

Esimerkkinä oli Ruotsi, Norja ja Tanska. Rautatieinsinööri Gustav Adolf Helsingius sai senaatilta kesällä 1886 matka-apurahan voidakseen tutustua vaivaishoitoon naapurimaissa. Helsingiuksen panos oli ratkaiseva vaivaishoidon kehittymisessä. Siitä myöhemmin tarkemmin.

Huoltolaitosta varten laadittiin omaohjesääntö. Köyhäintalon ensimmäiseksi johtajaksi valittiin vuoden 1889 alusta Frans Wilhelm Hising. Hänen virkauransa jäi kuitenkin lyhyeksi.

Vaivaistaloa varten laadittiin oma ohjesääntö. Sen mukaan köyhäinhoidon tarkoituksena oli kerjuun ehkäisy, tilapäisen avunanto vieraasta kunnasta oleville ja huoltoa vailla olevien lasten huostaanotto, etteivät he joudu kerjuulle tai heitteille. Vaivaistalossa lasten koulunkäynti voitiin järjestää.

Kerjuun torjuminen oli todellinen ongelma. Parikymmentä vuotta aikaisemmin, 1860-luvulla, maata koetteli ennennäkemättömät katovuodet. Vuonna 1886 kuoli alle kahden miljoonan väestöstä kahdeksan prosenttia. Arvioidaan, että 100 000 ihmistä joutui lähtemään kerjuulle, koska ruokaa tai syötävää ei yksinkertaisesti ollut. Väestö kulki etelään kohti kaupunkeja. Merkittävä osa kerjäläisistä pyrki Pietariin. Kun vaivaishoitoa ryhdyttiin seuraavalla vuosikymmenellä rakentamaan, muistissa kummittelivat taatusti nälkävuosien ongelmat.

Toinen suuri ongelma, yhteiskunnallinen häpeätahra, oli huutolaisten asema. Orpoja lapsia huutokaupattiin viattomien lasten päivänä (sic!) aina joulukuun 28. päivänä. Huutokaupat järjestettiin kuin orjamarkkinat konsanaan. Huutokaupanpitäjä nosti lapsen kerrallaan kaupattavaksi. Se kyläläinen, torppari tai talollinen, joka lupasi halvimmalla vastata lapsen hoidosta vuoden ajan, sai lapsen hoitoonsa. Vuoden kuluttua edessä oli uusi huutokauppa. Toki joskus lapsi pääsi hyväsydämisten ihmisten hoitoon, mutta usein huutolaisia käytettiin piikoina ja renkeinä. Jo 15-vuotiasta lasta pidettiin hyvänä työmiehenä.

Mainittakoon, että ”Viattomien lasten päivä” on kristinuskossa juhlapäivä, jota vietetään niiden betlehemiläisten lasten muistoksi, jotka kuningas Herodes Matteuksen evankeliumin 2. luvun mukaan surmautti.

Paitsi lapsia, myös vanhuksia huutokaupattiin. Halvimman tarjouksen tehnyt sai vanhuksen vuodeksi hoitaakseen. Joskus hoito oli siedettävää ja vanhus saattoi kehrätä, katsoa pienimpien lasten perään tai muutoin osallistua talon askareisiin. Joskus huutolaisvanhus asui ulkorakennuksessa ja sai ruuakseen pääasiassa perunankuoria.

Kolmas ryhmä, jonka asemaa vaivaistalon uskottiin parantavan, olivat ”raajarikot”, ”aistivialliset” ja ”mielenvikaiset”. Näitä ja pahempiakin nimiä näistä ihmisistä käytettiin myös virallisissa asiakirjoissa. Vaivaistalon hoidokit valitsi kunnan köyhäinhoitolautakunta.

”Houruille” – mielenvikaisille - ei aina ollut omia tiloja, vaan kaikki vaivaistalon asukkaat elivät samoissa tiloissa, myös Siltamäessä. Vasta vuonna 1927 valmistui kunnalliskodin mielisairaalaosasto. Vaivaistalo oli lainsäädännön muuttumisen myötä saanut uuden nimen, kunnalliskoti. Mielisairaalaosasto oli kolmekerroksinen kivitalo, joka näkyy vaivaistalon pihasta. Sinne siirrettiin mielenterveyspotilaat ja lapset. Samassa talossa toimi lastenkoti Aunela. Muutama vuosi sitten talo remontoitiin asuintaloksi. Taloyhtiö sai nimekseen As Oy Siltamäen Helmi eikä se ole enää kaupungin omistuksessa.

Lähteitä:

Dagbladet , 20.02.1888 no 49
Folkwännen, 05.03.1889 no 54